Ensimmäinen blogikirjoitukseni tulee “Masennuksesta toipuvien parisuhdekurssilta”, joka on KELA:n rahoittama kurssi masennuksesta toipuvien kuntouttamiseksi. Paikkakuntaa tai tarkempia tietoja en tähän tietoturva -tai muista syistä laita. Kirjoitan kirjoitukseni myös anonyymisti, sillä ainakaan tässä elämäntilanteessani minulla ei ole tarvetta antaa kasvoja masentuneelle.
Vaimoni kanssa lähdimme kurssille kun sitä meille tarjottiin. En ikimaailmassa olisi uskonut että kurssi voi olla näin hyvä. Ennakkoluulot, jännitys ja tietynlainen pelko mitä meitä on vastassa, karisi jo viimeistään toisena päivänä ja ensimmäisenä päivänä ihmetystä herätti ihmisten avoimuus toisilleen vieraiden ihmisten edessä se, jolla omia elämäntarinoita ja kokemuksia kerrottiin.
Mieli tekisi kirjoittaa todella paljon tästä kurssista, mutta en uskalla kauheasti siitä kirjoittaa. Omista asioistani voin kirjoittaa, mutta mitä kurssilla on tapahtunut, se jää salaisuuksien kammioon. Muiden asioista minulla ei ole minkäänlaista tarvetta puhua. Omissa asioissa on niin paljon pureskelemista, että muiden kertomukset jääköön ikuisiksi ajoiksi minun ja muiden kanssamatkaajien korvien väliin. Ikinä en haluaisi näitä jo rakkaiksi ja läheisiksi tulleita ihmisiä loukata puhumalla heidän asioistaan. Minä en sitä tee.
Mutta mitä näin yleisesti masennukseen tulee, tietous ja ymmärrys siitä tämän “vertaistukikokemuksen” jälkeen on paljon, paljon suurempaa kuin mitä aikaisemmin. En ikinä olisi uskonut, miten samankaltaisia kokemuksia on kaikilla muillakin masennusta sairastavilla. Jokainen masentunut ja jokainen masennuksesta kärsivän puoliso/omainen kärsii sairaudesta lähestulkoon samalla tavalla. Eroja toki on, mutta jokaisen elämäntarinasta saa jotain itselleen, siksikin haluan jakaa omia ajatuksiani, sillä uskon ja tiedän että ne voivat olla jollekin erittäin tärkeitä tiedonmurusia tai rohkaisun sanoja masennuksen keskellä tai yrittäessään etsiä sitä mitä masennus todellisuudessa on.
Oma historiani on se, että isäni ja äitini molemmat ovat sairastaneet masennusta ja itse asiassa sairastavat tänäkin päivänä. Monen vaiheen ja kipeän kokemuksen jälkeen he molemmat pystyvät tänä päivänä elämään suhteellisen “normaalia” elämää. Molempien kohdalla on kuitenkin sellaisia puutteita, ettei “normikansalaisen” elämä heiltä onnistu. Elämä on liian paljon potkinut päähän ja muutkin siinä sivussa. Masentuneen ei ole helppo puhua asioitaan muille ja monenkymmenen vuoden vaietut asiat voivat sairastuttaa terveemmänkin ihmisen. Jonkinlaista taipumusta masennukseen heillä varmasti on ollut molemmilla jo ennen varsinaista diagnoosia masennuksesta, mutta häpeä ja vaietut, syvälle sisimpään työnnetyt asiat ryöpsähtävät jossain vaiheessa esille niin, että koko maailma saattaa hetkellisesti räjähtää. Minun elämässäni ainakin näin kävi. Niin kävi myöskin vanhempieni kohdalla. Mm. näistä syistä he eivät ole enää tänä päivänä yhdessä, vaan tuloksena oli avioero.
Hyvin paljon on mielessäni ajatuksia, mutta olen sellaisessa paikassa ja tilanteessa, etten pysty tällä hetkellä pidempään kirjoittamaan. Ja kun haluan saada ensimmäisen kirjoitukseni julkaistua nyt, etten jatka tätä myöhemmin, on parempi lopettaa tähän. Tarkoitukseni on purkaa ajatuksiani tänne mahdollisimman usein, ehkä jopa päivittäin, kuka tietää… Masennuksen ehdoilla en kuitenkaan halua elää, vaan haluan itse olla se joka ohjaa masennusta poispäin minusta. Toisaalta masennus elää minussa enkä pääse siitä niin vaan eroon, se on osa minua ja sen kanssa minun on opittava elämään. Se suuri häpeä, jota olen kokenut masennusta kohtaan on väistymässä ja ehkäpä pystyn ja uskallan sanoa muillekin pian ääneen sairastavani masennusta ja levittää tietoutta siitä. Masennus on tabu, jonka minä ainakin haluan murtaa ja nujertaa.
Mutta tämä tästä, nyt lähden syömään.
